Ei mennyt niin kuin Strömössä
Johtajaparini kanssa mietimme tammikuussa kevään seikkailijaohjelmaa ja sitä mitä taitomerkkejä seikkailijoidemme kanssa lähtisimme tekemään. Yhdeksi taitomerkiksi valikoituikin heraldiikka.
Katselimme, että siitä saisimme kivan kokonaisuuden, jossa pääsisimme samalla kertaa tutustumaan myös tarkemmin omaan lippukuntaamme. Ajatus hyvä kymmenen, mutta siihen se sitten oikeastaan jäikin.. Toteutus käytännössä... Noh, voin paljastaa, ettei se mennyt ihan niin kuin Strömössä.
Istutinpa lapset tyynyjen päälle piiriin istumaan kirjat kädessä ja auki oikeasta kohtaa. Sitten avasin suuni ja puhuin ja puhuin ja puhuin. Virhe! En todellakaan osaa sanoa, että mitä seikkailijat tuosta kerrasta muistavat. Voisin villisti veikata, ettei paljoakaan. Tosin virheistä oppii yleensä aika paljon, mutta toisinaan tuntuu, etten minä sitten millään. Minä nimittäin toistin virheeni heti seuraavalla kerralla uudestaan. Pyysin lippukunnan johtajamme kertomaan myös heraldiikasta, tosin lipun ja huivin avulla. Mutta eikös toisto olekin paras tapa oppia? Eikö olekin?
Noh, jos lapset eivät mitään oppineet, niin minä ainakin opin. Solmuja lähestyttiinkin ihan toisella tavalla. Leikkien ja yhdessä pohtien. Toimi muuten huomattavasti paremmin.
Välillä unohtuu, että loppupelissä seikkailijat ovat vielä niin pieniä, vaikka heillä on tarve olla niin paljon isompia kuin he ovatkaan. Onneksi osaan olla myös itselleni armollinen. Aina ei vaan voi muistaa puhua niin, että lapsetkin sen ymmärtäisivät, mutta onneksi se ei haittaa. Minäkin saan tehdä virheitä ja yrittää uudestaan. Yritän kuitenkin jaksaa ja muistaa heittäytyä leikkeihin mukaan samalla näyttäen, että kyllä aikuinenkin voi vielä leikkiä ja ettei aikuinenkaan ole koskaan liian vanha leikkimiseen.
Kunpa useammin muistaisin, että välillä on ihan ok olla lapsellinen ja lapsenmielinen. Ehkä meidän tehtävämme ei olekaan vain siirtää eteenpäin tietoa vaan myös lapsilta oppiminen. Ehkä yritän myös muistaa tuon jatkossa.
Katselimme, että siitä saisimme kivan kokonaisuuden, jossa pääsisimme samalla kertaa tutustumaan myös tarkemmin omaan lippukuntaamme. Ajatus hyvä kymmenen, mutta siihen se sitten oikeastaan jäikin.. Toteutus käytännössä... Noh, voin paljastaa, ettei se mennyt ihan niin kuin Strömössä.
Istutinpa lapset tyynyjen päälle piiriin istumaan kirjat kädessä ja auki oikeasta kohtaa. Sitten avasin suuni ja puhuin ja puhuin ja puhuin. Virhe! En todellakaan osaa sanoa, että mitä seikkailijat tuosta kerrasta muistavat. Voisin villisti veikata, ettei paljoakaan. Tosin virheistä oppii yleensä aika paljon, mutta toisinaan tuntuu, etten minä sitten millään. Minä nimittäin toistin virheeni heti seuraavalla kerralla uudestaan. Pyysin lippukunnan johtajamme kertomaan myös heraldiikasta, tosin lipun ja huivin avulla. Mutta eikös toisto olekin paras tapa oppia? Eikö olekin?
Noh, jos lapset eivät mitään oppineet, niin minä ainakin opin. Solmuja lähestyttiinkin ihan toisella tavalla. Leikkien ja yhdessä pohtien. Toimi muuten huomattavasti paremmin.
Välillä unohtuu, että loppupelissä seikkailijat ovat vielä niin pieniä, vaikka heillä on tarve olla niin paljon isompia kuin he ovatkaan. Onneksi osaan olla myös itselleni armollinen. Aina ei vaan voi muistaa puhua niin, että lapsetkin sen ymmärtäisivät, mutta onneksi se ei haittaa. Minäkin saan tehdä virheitä ja yrittää uudestaan. Yritän kuitenkin jaksaa ja muistaa heittäytyä leikkeihin mukaan samalla näyttäen, että kyllä aikuinenkin voi vielä leikkiä ja ettei aikuinenkaan ole koskaan liian vanha leikkimiseen.
Kunpa useammin muistaisin, että välillä on ihan ok olla lapsellinen ja lapsenmielinen. Ehkä meidän tehtävämme ei olekaan vain siirtää eteenpäin tietoa vaan myös lapsilta oppiminen. Ehkä yritän myös muistaa tuon jatkossa.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista. Luemme viestisi ja julkaisemme sen sen jälkeen.