Tarinoita Evon metsistä - Kehittää itseään ihmisenä

Kolmet kiireiset askeleet lähestyivät telttaa. Lounasaika oli käsillä ja lautaset löydettävä. Aava, Supikoira ja Kettu ehtivät samalla hetkellä teltan edustalle. Kaikkien kolmen suut aukenivat samaan aikaan, mutta Kettu ehti ensimmäisenä ääneen: ”Aamupäivä oli ihan mielettömän hauska! Olin saattamassa sudenpentupartiolaisia ja löysimme keskiaikaiset markkinat. Tapasin siellä ihan huikean taitavan tyypin, joka osasi kertoa jännittäviä tarinoita turnajaisista.”

Aava kaivoi tavaroidensa joukosta lautastaan ja selitti innoissaan: ”Minä taas opin suunnistamaan kartan ja kompassin avulla. Osaanhan minä metsässä kulkea, vaikka silmät kiinni ja takaperin, mutta jos vielä lähden uudelleen kaupunkiin, niin nyt pärjään sielläkin! Se partiolainen osasi selittää kompassin niin hyvin.” 

Supikoira oli valmiina lähtemään ruokajonoon suuri kahvikuppi käpälissään. ”Minä taas pääsin kokeilemaan afrikkalaisen ruoan valmistusta. En ole aiemmin maistanut mitään sellaista, se oli hieman outoa mutta hyvää.” Supikoira istuutui teltan eteen odottamaan ystäviään ja jatkoi pohdiskelua: ”Voisinpa vaihtaa rakentamisen kokkailuun, oli mielenkiintoista tutkia ruokaohjeita ja tehdä erilaista ruokaa.” Aava innostui ja oli kompastua teltannaruihin. ”Sinä voisit olla myös taitava suunnistuksenopettaja, pärjäät metsässä kuonosi avulla pimeässäkin.” Kettu etsiskeli vielä lusikkaansa ja totesi: ”Kyllä koulunkäynti kannattaa, ihan muutamassa vuodessa voi opiskella uuden ammatin.” Yllättävä hiljaisuus laskeutui ja Kettu nosti ihmeissään katseensa. ”Mikä nyt tuli?” Kettu kysyi. ”En minä tajunnut, ettei ammattia voi noin vain vaihtaa.” huokasi Supikoira. ”Täytyy vain rakentaa ja rakentaa niin kuin tähänkin asti.” Kaikki kolme kaverusta istuivat lautasineen teltan eteen ruokajonon kokonaan unohtaneina. ”Kunpa saisi oppia kaikenlaisia uusia taitoja ja kokeilla erilaisia asioita”, sanoi Aava. ”Mistä sitä oikeastaan tietää, missä on hyvä, jos ei koskaan kokeile mitään uutta?” pohti Supikoira.

Yhtäkkiä telttojen välistä alkoi kuulua kiherrystä ja räpylöiden läpsytystä. Pieniä hanhenpoikasia putkahteli puolijoukkueteltan liepeen alta kaverusten ihmetykseksi. Itse Hanhi säilytti arvokkuutensa ja kiersi teltan. ”Miksi te istutte täällä noin vakavan näköisinä?” kysyi Hanhi äidillisen huolestuneena. ”Aikuisuus ärsyttää.” vastasi Aava. ”Kertokaapa nyt kaikki oikein juurta jaksain.” kehotti Hanhi ja etsi huolellisesti pehmeän mättään, jolle istahtaa. Pienet hanhenpoikaset näyttivät jatkavan tutkimusmatkojaan: lippukunnanjohtajan rinkka oli vuori, joka täytyi valloittaa. ”Miten voi löytää sen, missä on hyvä, jos kaiken opiskeluun menee vuosikausia aikaa?” puuskahti Supikoira. ”Kuinka sinä löysit oman tehtäväsi, tunnut tyytyväiseltä?” 

”Minä olen kokeillut monia tehtäviä, sillä tavalla löysin sen mistä pidän.” sanoi Hanhi. ”Olen ollut myyjänä, kokkina, lastenhoitajana, rakentajana…” Hanhi luetteli ja sen silmät alkoivat loistaa muistoista. ”Mutta…mutta…miten sinä olet ehtinyt opiskella kaikkea tuota?” kysyi Supikoira ällistyneenä. ”En minä kaikkea tuota ole työkseni tehnyt!” nauroi Hanhi. ”Olen saanut partiossa kokeilla ja opetella vaikka minkälaisia tehtäviä. Jo nuorena pääsin opettamaan pienemmille tärkeitä partiotaitoja. Minua on aina kannustettu kokeilemaan sellaisiakin tehtäviä, joita en ole vielä kokeillut. Niin löysin, missä olen hyvä.” Hanhi vilkaisi hellästi pikkuisia, jotka olivat unohtaneet rinkkavuoren valloituksen ja loikoilivat nyt auringossa käyttäen Ketun pörröistä häntää tyynynään. Aava, Supikoira ja Kettu tuijottivat Hanhea haltioituneina.

”Lähdetään heti etsimään uusia tehtäviä! Tämä leiri on varmasti niitä täynnä!” intoili Aava. Kettu ja Supikoira olivat heti valmiina toteuttamaan uutta ideaa. ”Mitä jos haukattaisi ensin vähän lounasta.” muistutti Hanhi ja lähti luotsaamaan koko porukkaa kohti ruokajonoa. Siinä Hanhi oli nimittäin paras, huolenpidossa.