Partiolaisia hautausmaalla

Pari viikkoa sitten pääsin toimimaan oppaana hautausmaalla partioryhmälle. Ryhmään kuului joukko sudenpentuja, seikkailijoita ja heidän huoltajiaan. Kiersimme pimeässä taskulamppujen valossa tutustuen muitomerkkeihin ja hautausmaahan muutenkin. Toinen reissu hautausmaalle tehtiin tarpojien kanssa pimeä suunnistuksen merkeissä. Pimeässä näkyi hyvin otsalamput tarpojien edetessä rastilta toiselle.

Molempien reissujen jälkeen jäin miettimään valoa. On se jännä, että pienikin valo, niin kuin kynttilän liekki, tuo niin paljon valoa pimeyteen. Samalla tavalla kuin pieni kynttilän liekki antaa valoa ympärilleen tai otsavalo auttaa meitä pimeässä etenemään rastilta toiselle, voimme jokainen olla valo myös toiselle ihmiselle.

Meidän valona toimii hymy, jonka voimme antaa kenelle vaan. Tai ne ihan pienet sanat kiitos, ole hyvä tai vaikkapa anteeksi. Näissä sanoissa on paljon voimaa, jonka avulla me voimme valaista toisen päivää, vaikka se olisi harmaa ja ankea. Samalla tavalla se, että muistamme kysyä toiselta mitä kuuluu, voi olla isokin juttu ja joskun pelastaa päivän vain sen tähden, että on siinä hetkessä tullut huomatuksi.