Roihu ja kesä takana

"Kesä, Roihu, sä ja mä.
Tässä ollaan yhdessä.
Du och jag, you and me,
alla ropa unity."

Kesän odotetuin leiri on takana. Onneksi. Vaikka oli todella kivaa ja hauskaa, on oikeasti kiva olla jälleen kotona. Sain tutustua huikeisiin tyyppeihin, sain uusia ystäviä ja mahtavia kokemuksia. Sain kokea suurleirin tunnelmaa yhdessä 17 000 muun partiolaisen kanssa. Ymmärsin, että Roihu oli ihan älyttömän suuri leiri. 17 000 on paljon enemmän kuin 2600, joka oli viime kesän seurakuntien suurleirin kokonaisvahvuus.

Pääsin elämäni ensimmäistä kertaa paljuun ja kuumailmapallon koriin kokeilemaan, miltä tuntuu käyttää "liekinheitintä". Pääsin rentouttavaan jalkakylpyyn ja nukuin teltassa pitkästä aikaa. Tein läjäpäin ystävännauhoja ja annoin niitä eteenpäin. Söin pehmiksiä, munkkia ja leirimuonaa. Kävin askartelemassa huivisoljen. 

Join kahvia ja paljon pepsiä sekä vissyä. Kävin leirisairaalassa ja kannoin laatikoita. Juoksin pitkin Evon metsiä milloin minkäkin asian vuoksi. Kävin katsomassa eläimiä. Rapsutin vasikkaa ja lammasta. Kuuntelin Encoren jumputusta omassa teltassa, täysin toisella puolella leiriä. Podin koti-ikävää.   Tapasin piispan ja monia tuttuja. Kuulin myös tulevan Kirkkoherran käyneen paikalla, mutten häntä itse tavannut. Kävelin 190 324 askelta ja 111,96 kilometriä.

 

Olin toisille tukena, tunteet pinnassa. Olen kuunnellut, lohduttanut, halannut ja ollut lähellä. Ymmärsin kielitaidon merkityksen. Koin riittämättömyyttä ja sitä, etten tehnyt tarpeeksi auttaakseni muita. Olin väsynyt ja itkin. Oli rankkaa, mutta kaikesta huolimatta selvisin leirin loppuun saakka ja en enää mistään hinnasta suostuisi jättämään seuraavaan partiolaisten suurleiriä väliin. Kasvoin ihmisenä, mutta myös ammatillisesti. Sain muistoja monenlaisia, sellaisiakin, jotka olisin mielelläni jättänyt leiriolosuhteissa väliin. 

Vannoin, etten enää ikinä lähtisi vastaavanlaiselle leirille. Ilmoitin kuitenkin seuraavalla kerralla ottavani kevyemmän pestin. Ensi kerralla otan ystäväni kanssa pestin, jossa pestään vain muiden jalkoja ja niitäkin vain kaksi tuntia päivässä. Etsin kadonneita tavaroita pitkin leiriä, useampaan otteeseen ja tuskailin, kun ihmiset tulkitsevat vaaleansinisen mintunvihreäksi.

Sain sydämeeni kipinän, sellaisen suuren Roihun, jota ei helposti sammuta. Koin yhteenkuuluvuutta ja löysin oman paikkani. Sain olla juuri sellainen kun olen, ilman että kukaan tuomitsi. Ei ainakaan siinä hetkessä. Toivon, että tapaan näitä ihmisiä uudestaan. Toivon, että Roihulla muodostunut yhteys säilyy. 

 Kiitos kaikille mukana olleille. Kiitos, että tuimme toinen toisiamme.